Toivopappani (96 v)hautajaisissa oli vahvasti läsnä suru ja kaipaus, mutta myös ilo siitä että pappa on päässyt perille Jumalan luokse. Jumalan uskollinen palvelija, joka eli elämäänsä Jumalan tahtoa kysellen ja johdatusta seuraten on nyt päässyt kotiin. Hautajaisissa monet muistelivat papan elämää ja kunnioittivat hänen muistoaan. Kenellekään kylällä ei jäänyt epäselväksi mihin pappa elämässään oli asettanut luottamuksensa. Pappa ei hävennyt uskoaan, vaan toi sen luonnollisella tavalla esille. Olen äärettömän kiitollinen siitä hengellisestä perinnöstä, jonka häneltä sain kuten myös lukemattomista esirukouksista, jotka eivät ole menneet hukkaan.
Olen ollut elämäni aikana monissa hautajaisissa niin työni puolesta kuin omaisena. Ei ole kaksia samanlaisia hautajaisia. Vanhan uskovana kuolleen ihmisen hautajaisissa voi selvästi aistia läheisten kiitollisuuden rakkaan perillepääsystä ja pitkästä elämästä. Nuoren ihmisen hautajaisissa tunnelma on aivan toinen. Ahdistus ja tuska ovat usein käsinkosketeltavia. Miksi-kysymyksiin ei ole kenelläkään vastausta ja suru hälvenee vasta vuosien saatossa.
Kun oma veljeni kuoli vain 23-vuotiaana, itkin hautajaiset alusta loppuun saakka. Niin lohduttomalta tuntui hänen menetyksensä. Ajan myötä olen oppinut ymmärtämään että Taivaan Isällä on tiedossaan päiviemme määrä. Joku saa elää pidemmän elämän, jollekin toiselle elinpäiviä suodaan vähemmän. Jokainen päivä on lahjaa. Meidän näkökulmastamme jonkun ihmisen elämä saattaa päättyä kesken, mutta Jumalan silmissä hänen elämänsä on kokonainen.
Läheisen arkun äärellä on hyvä muistaa, että jokaisen meidän on kerran lähdettävä tästä ajasta. Olemmeko valmiita kun meidän aikamme tulee? Minulle se valmiina oleminen tarkoittaa sitä, että turvaan elämässäni Vapahtajaani syntieni sovittajana, silloin tiedän olevani matkalla taivaan kotiin. En ole koskaan ymmärtänyt körttiläisten epävarmuutta pelastuksestaan. Raamatussahan sanotaan aivan selvästi: ”Mikään kadotustuomio ei kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa.”(Room.8:1) Kun käsi on Vapahtajan kädessä tämän elämän ajan, ei ote irtoa edes kuoleman hetkellä.
On hienoa saada tutustua ajatuksiisi. Tekstejä lukiessani tekstejäsi, olen tullut vakuutuneeksi kutsumustehtävästäsi.
Eräässä yhteydessä kerroit olevasi hieman hämmästynyt, tai et ymmärtänyt “körttiläisten”epävarmuutta pelastuksesta.
Olisi mielenkiintoista keskustella aiheesta kun itse olen saanut kokea ihmeellistä Jumalan johdatusta pitkän elämäni aikana(86)olen saanut kulkea yli kuusi vuosikymmentä siioninvirsiä veisaavan ystäväjoukon perässä. Samalla olen siellä tavannut todella niitä, joille pelastusvarmuudesta puhuminen ei ole luontevaa.Olen sen johtuvan siitä ajatuksesta kuin piispa Kares aikoinaan voimakkasti korosti alatien matkaajan osaa.Olin sen kuitenki ymmärtänyt salatulla tavalla hänellekin olevan selvää, mutta siitä ei niin julkisesti rohjeta puhua;kerskaamisesta puhumattakaan.
Kuitenkin olen tavannut herännäisyyden piirissä niitä,joille se on tullut turvalliseksi varmuudeksi sanomalla;”kyllä se siellä sisällä on,” vaikka ei ulos niin voimakkaana olisikaan näkynyt.Toisaalta olen ymmärtänyt sen niin, että kun herännäisyydessä puhutaan “vasta-alkajan” paikalle pyrkimisestä,toisin
sanoen ollaan vasta polun alkupäässä,ja samalla peljäten, että matkalla,kuten useimmat sen myöntävätkin,voi tapahtua mitä tahansa sellaista joka eksyttää harhapoluille,katoaa joskus ajatus pelastuksesta ja siksi siitä puhutaan kovin varoen.
Toivon ettet kokisi tätä krittiseksi arvioksi, olet aivan hyvin ymmärtänyt herännäisyyden piirissä vallitsevien ajatusten yleisyyden.Itse olen saanut armon tuntea ja kokea saaneeni herännäisyyden omaksi kodikseni,jossa on hoidettu huonot matkamiehet,vaikkapa viimeisten joukossa, aivan perille saakka.Yställisin terveisin sulo.