Olen viime aikoina pohtinut paljon erilaisia ihmissuhteita ja niissä ilmenevää vuorovaikutusta lähinnä parisuhteen näkökulmasta. Syynä pohdintaani on meneillään oleva psykoterapeuttikoulutus sekä oman elämäni moninaiset kuviot.
Romanttisen rakkauden unelma on esillä kaikkialla: mediassa, elokuvissa, kirjallisuudessa. Ihmisellä on synnynnäinen tarve tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi. Muistan miten pikkutytöstä lähtien ahmin satuja joissa prinssi ja prinsessa rakastuivat, myöhemmin sadut vaihtuivat rakkausromaaneiksi. Kaipuu omasta rakkaasta ihmisestä syttyi sieluun. Voi kun saisin kokea tuollaista rakkautta joskus, haaveilin. Onneksi en silloin vielä tiennyt miten pitkä ja kivuliaskin taival pitäisi vaeltaa kunnes näin kävisi.
Monien kohdalla ihana rakkauden unelma toteutuu ja rinnalle löytyy kumppani johon rakastuu ja jonka kanssa voi perustaa perheen. Joidenkin kohdalla tästä ihmissuhteesta tulee elämänkestävä, toiset ajautuvat kriisiin ja eroon jossain vaiheessa. Syitä molempiin on monia joihin en tässä pureudu enempää. On myös niitä, joille kumppanin kaipuusta tulee elämänmittainen kipu. Sitä oikeaa ja sopivaa ei löydykään rinnalle. Tuntuu kuin elämästä puuttuisi jotakin olennaista. Joku täyttää rakkauden ja kumppanuuden kaipuutaan työnteolla, toinen harrastuksilla tai ystävyyssuhteilla. Tällainenkin elämä voi olla rikasta ja antoisaa.
Harva on tullut ajatelleeksi miten suuri merkitys varhaisilla vuorovaikutussuhteillamme ja lapsuuden kokemuksilla on parisuhteen solmimiseen ja dynamiikkaan. Usein toistamme rakkaussuhteissamme lapsuuden kiintymyssuhdemalliamme. Turvattoman (ristiriitaisen, välttelevän) kiintymyssuhteen lapsuudessaan elänyt henkilö voi parisuhteessaan olla hyvin tarvitseva eikä tarvitsevuudessaan kykene vastaamaan kumppaninsa emotionaalisiin tarpeisiin. Turvattomasti kiintynyt voi valita rinnalleen lapsuuden kiintymyssuhdemallia toistavan kumppanin, jäädä jälleen vaille rakkautta ja tulla torjutuksi. Hylätyksi tuleminen uusiutuu kipeällä tavalla. Ihmisellä on taipumus toistaa traumaattisia kokemuksiaan ja näin pyrkiä ratkaisemaan niissä ilmennyttä ristiriitaa ja ahdistusta. Aika moni huomaa omassa parisuhteessaan samanlaista vuorovaikutusdynamiikkaa kuin vanhempien parisuhteessa on ollut. Opittu vuorovaikutusmalli voi jatkua sukupolvelta toiselle. Esimerkkinä tästä: joissakin suvuissa miehet ovat sukupolvesta toiseen olleet ”tossun alla” vahvojen naisten hallitessa kotia.
Itsetuntemuksen lisääntymisellä on suuri merkitys siihen kuinka läheisissä ihmissuhteissaan toimii. Psykoterapiassa saadessaan ymmärrystä kokemuksilleen voi oivaltaa tuhoisan kierteen jota ihmissuhteissaan toistaa ja uskaltautua muuttamaan toimintatapaansa. Väitän, että terapia rikastuttaa elämää ja ihmissuhteita hyvin monella tavalla. Siitä saatava hyöty on suuri myös omalle vanhemmuudelle.
Syntymästään saakka vauva pyrkii vuorovaikutukseen hoitajan (yleensä äidin) kanssa. Se miten vauvan tarpeisiin vastataan ja kuinka hänestä huolehditaan luo pohjan tunne-elämän kehitykselle ja vaikuttaa myöhemmin kaikkiin ihmissuhteisiimme. Turvallinen kiintymyssuhde luo hyvän pohjan myöhemmille ihmissuhteille. Riittävä hoiva vahvistaa lapsen minuutta ja auttaa kestämään pettymyksiä vähitellen.
Tarkoittaako edellä mainittu sitä että vaikeasta lapsuudesta seuraa aina onneton parisuhde? Onneksi ei.
Parisuhde voi olla uusi mahdollisuus. Turvallinen, hyväksyvä ja rakkaudellinen parisuhde voi olla hyvin hoitava ja terapeuttinen, ns. korjaava kokemus hankalan lapsuuden eläneelle. Kun uskaltautuu haavoineen ja arpineen olemaan avoin toiselle voi kokea parisuhteessa eheytymistä joka ei ehkä muuten olisi mahdollista. Joskus molempien puolisoiden ollessa liian tarvitsevia ilmenee ongelmia joihin voi tarvita parisuhdeterapiaa.
Parisuhdeterapiassa ymmärrys toisen tavasta tuntea ja toimia auttaa yhteisellä tiellä eteenpäin. Kun ymmärtää omien ja toisen käyttäytymisen takana olevia syitä, ei tarvitse syytellä tai puolustautua niin paljon. Parisuhdeterapiasta on hyötyä jo ennen kuin ongelmia ilmenee sillä sen kautta voi saada suuresti apua ja välineitä parisuhteeseensa. Jos haluat satsata parisuhteeseesi, suosittelen parisuhdeleirejä ja tapahtumia. Mikään parisuhde ei kukoista hoitamatta. Parhaimmillaan parisuhde voi olla elämänmittainen yhteinen seikkailu, jossa saa oppia ja kasvaa yhdessä toisen kanssa. Yhä syvenevä rakkaus- ja kiintymyssuhde on Jumalan luomislahja.
Rakkaus ja sitoutuminen toiseen vaatii rohkeutta. Siksi moni tyytyy yhä uudelleen hetkelliseen rakastumisen huumaan ja on heti vaihtamassa uuteen kumppaniin kun tunteet hiipuvat. Henkinen syvä läheisyys voi pelottaa ja silloin lyhyet vaihtuvat suhteet ovat helpompia. Tämä on vähän kuin söisi vain kermat kakun päältä. Pidemmän päälle tulee paha olo ja alkaa äklöttää.
Parhaimmillaan parisuhde on valtavasti itsetuntemusta lisäävä, energiaa antava ja elämään iloa ja rikkautta lisäävä. Onnellinen parisuhde antaa syvän tyydytyksen ja merkityksen kokemuksen elämälle. Voiko olla suurempaa kuin saada rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta.
Omassa elämässäni kaikki ei sitten mennyt aivan kuten rakkausromaaneissa joita luin. Silti kaikesta koetusta ja eletystä, pettymyksistä ja epäonnistumisistakin olen oppinut paljon. Joskus oppiminen on vaivalloista ja voi tuottaa kipuakin. Joskus se voi vaatia irrottautumista tuhoisista vuorovaikutusmalleista. Parisuhteessa on aina kaksi ihmistä, joiden molempien panosta suhteeseen tarvitaan. Reen vetäminen yksin on raskasta, joskus mahdotontakin. Jos vain toinen tahtoo ja toinen ei, on vaikeaa rakentaa yhdessä.
Ehkä tärkein asia minkä olen oppinut on: parisuhteessa kysymys ei loppujen lopuksi ole siitä mitä minä voin saada vaan siitä mitä tahdon itse antaa. Itsekkyys ei kanna pitkälle parisuhteessa. Kun antaa, niin saa. Rakkaus vaatii myös uhrautumista yhteisen hyvän eteen.
Tahdotko rakastaa on tärkeä kysymys silloin kun vaikeudet koettelevat suhdetta. Joudun tunnustamaan että minä en ole aina tahtonut. Jumalan rakkauden ja armon turvin tahdon ponnistella eteenpäin. Menneisyyttä en voi muuttaa mutta tulevaisuus on vielä tyhjinä sivuina edessäni. Tahdon tehdä parhaani jotta sivut täyttyisivät rakkaudella.
Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus. (1.Kor.13:13)
Satumaisia pohdintoja 