luonto · pohdintoja elämästä · rakkaus

Rakkauden varassa

Pelko johtaa huolestuneisuuteen ja murehtimiseen. Rakkaus levolliseen luottamukseen” Tommy Hellsten

Rakkaudesta puhutaan, kirjoitetaan ja lauletaan enemmän kuin mistään muusta aiheesta. Mutta mitä rakkaus syvimmillään on? Millainen on se rakkaus joka vie pois pelon ja antaa luottamuksen kuten Tommy Hellsten kirjoittaa? Kenen rakkautta se on? Ihmisen vai Jumalan?

1. Johanneksen kirjeessä sanotaan rakkaudesta näin: ”Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.”

Ajatuskulku on hieman samankaltainen kuin Tommylla. Jos kerran Jumala (maailmankaikkeuden alkulähde) on rakkaus, niin silloin kaiken rakkauden täytyy olla lähtöisin hänestä. Jumalan rakkaus on itsensä uhraavaa epäitsekästä agaperakkautta. Eros-rakkaus taas on romanttista rakkautta, jota iskelmät ja elokuvat ovat tulvillaan. Sitten on vielä filia-rakkaus joka on ystävien välistä rakkautta tai kiintymystä (storge). Kaiken rakkauden alkulähde on Jumala.

Elämän alusta saakka tarvitsemme rakkautta. Ilman vanhemman rakkautta lapsen psyyke ei kehity terveellä tavalla. Rakkaus on elämämme kasvupohja ja perusta. Kokemus rakkaudellisesta sylistä saa meidät aikuisena kaipaamaan kumppania, jonka sylistä löytäisimme turvapaikan. Elämän syvimpiä tragedioita on menettää rakkaansa tai elää elämänsä koskaan löytämättä rakkautta. Ihminen on luotu yhteyteen niin Luojansa kuin toisen ihmisen kanssa.

Median tai iltapäivälehtien antama kuva rakkaudesta on kaukana siitä mitä rakkaus syvimmillään ja kauneimmillaan on. Rakkaus on enenmän kuin seksi. Seksuaalisuus on yksi tapa ilmentää rakkautta, mutta jää hyvin pinnalliseksi ilman sielujen yhteyttä. Rakkaudessa ei ole kysymys siitä mitä minä voin saada vaan mitä voin antaa. Todellinen rakkaus näkyy teoissa eikä vain sanoissa. Se, joka rakastaa on valmis uhrautumaan rakkautensa ja rakkaansa tähden. Rakastava ei etsi vain itselleen tyydytystä ja nautintoa vaan tahtoo kaikin tavoin tehdä toisen onnelliseksi.

Kun saa kokea Jumalan hyväksyvää ja armahtavaa rakkautta, elämään tulee perusturva ja luottamus. Rakkauden ympäröimänä kokee niin syvää iloa ja levollisuutta elämästään että uskaltaa heittäytyä rakkauden antajan varaan täysillä. Sydämessään tietää ettei mikään voima voi olla rakkautta suurempi. Rakkauden ilmapiirissä sulaa pois pelko, häpeä ja epäluottamus. Se on valtavan vapauttava kokemus. Saa olla oma itsensä ja tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi juuri sellaisena kuin on.

Rakkaudessa voi löytää levon sielulleen. Kun löytää kumppanin jonka rakkaudessa voi levätä, se on parhaimmillaan valtavan eheyttävä kokemus. Rakkaus on ainoa joka voi parantaa sielun haavoja. Kun kaksi ihmistä uskaltaa paljastaa haavansa toisilleen, molemmat voivat parantua.

Rakkauteen heittäytyminen vaatii rohkeutta. Tämä koskee niin läheistä ihmissuhdetta kuin Jumalasuhdetta. Monet pelkäävät antautua kokonaan ja jäävät vaille syvintä tyydytystä ja sitä yltäkylläistä elämää jonka Jumala on tarkoittanut omilleen. Älä pelkää hypätä iankaikkisen rakkauden varaan, sillä sen kannattelemana kestät kaikki tämän elämän myrskyt ja hyökyaallot.

Niin pysyvät nämä kolme:usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus. ” (1. Kor.13:13)

perhe · pohdintoja elämästä · rakkaus

Arjen harmaudesta ja ihanuudesta

Itä-Savo-lehdessä oli vuosia sitten juttua siitä, miten sanalla arki on niin negatiivinen merkitys ihmisille. Puhutaan tylsästä ja harmaasta arjesta ja moni haaveilee elämästä ilman arkea. Kuitenkin juuri arki on se, mitä ihmisen elämä suurimmaksi osaksi on. Ihastuttavaa, joskus vihastuttavaa, tavallista arkea työssä ja kotona. Juhlahetket ovat ihania katkaisuja arkeen, joista voi ammentaa voimaa jaksaa sitä välillä puuduttavaakin arkea. Jaan kyllä kokemuksen siitä, että arki voi välillä olla tosi rankkaa. Silloin kun lapset olivat pieniä, sairastivat ja yöunet jäivät vähiin, lisäksi vielä kiukuttelivat koko ajan, välillä tuntui että tätäkö tämä elämä on! Näin jälkikäteen ajatellen tuokin ajoittain raskas lapsiperheen arki on saanut kultaiset reunat eikä muistakaan enää miten välillä oli voimaton ja uupunutkin. 🙂


Olen kokenut myös, miten suuren kriisin tai menetyksen jälkeen, ei mikään ole niin ihanaa kuin se tavallinen arki. Se, että asiat palaavat taas tuttuihin uomiinsa tuntuu turvalliselta ja hyvältä. Kriisin tai menetyksen jälkeen osaa arvostaa tavallista arkea rakkaiden ihmisten kanssa. Kun elämän tasapaino on romahtanut, on suuri huojennus palata tuttuun arjen rytmiin. Muistan itse miten raskaan surun jälkeen lasten äänet ja kiukuttelukin toivat takaisin elämään pimeän laakson jälkeen. Elämänäänet antoivat merkityksen elämälle. Oli jotakin minkä vuoksi elää. Oli ihanat lapset, ihana perhe. Ihana arki kaikkine kiemuroineen.


Jos elämä olisi vain yhtä juhlaa, osaisiko siitä nauttiakaan? Eikö ne juhlahetket juuri siksi tunnu juhlalta, kun välillä on sitä harmaata arkeakin. Elämän rikkaus tulee juuri tästä arjen ja juhlan vuorottelusta. Ja miksei arkikin voisi olla juhlaa? Luovuutta ja huumoria voi käyttää niissä tutuissa kotipuuhissa niin etteivät ne tunnu niin tylsiltä. Ja yksi mikä auttaa on positiivinen asenne. Jo sillä pötkii pitkälle. Kun heräät joka aamu kiitollisella mielellä, niin koko päivä alkaa valoisammin.

Voisinko ajatella että minun elämäni on nyt tässä, nämä läheiset ihmiset, tämä työ, tämä koti, nämä harrastukset. Näistä palikoista on rakennettava. Välillä elämä on raskasta, välillä kevyempää. Välillä itketään, välillä nauretaan vatsat kippurassa. Välillä hullutellaan, välillä tylsistytään. Siinä se elämän maku on!


Vuosia sitten yhteiskuntapolitiikan professori Eeva Jokinen totesi jonkun lehden haastattelussa, että kun asioista puhuu toisten kanssa, omat jutut asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. Totta! Monesti olen valittanut jostakin pienestä asiasta, kunnes joku on kertonut omasta arjestaan ja olen tajunnut miten hyvin asiani kuitenkin ovat. Joku toinen kamppailee paljon suurempien ongelmien kanssa. Työssäni näen lähes päivittäin kuinka hauras on ihmisen elämänlanka. Jokainen päivä jonka saan elää on suuri lahja. Edellä mainitsemani Eeva Jokinen ehdotti, että arjen tylsyyden voivottelemiseen kuluvan energian voisi suunnata sen miettimiseen miten koko yhteiskuntaa saisi elettävämmäksi paikaksi. Hieno ajatus!  Arvostan todella ihmisiä, jotka jaksavat ajatella lähipiirinsä lisäksi myös yhteisön tai kaupungin asukkaiden hyvinvointia ja tekevät työtä sen eteen. Savonlinnassakin on paljon ihmisiä, jotka upealla tavalla toimivat paikkakuntamme parhaaksi arjessaan esimerkiksi vapaaehtoistyön kautta.


Eilen minut pysäytti erään julkisuuden henkilön vaimon menehtyminen aivan yllättäen. Sosiaalisen median kautta tieto levisi nopeasti ja leskeksi jääneen puolison facebook sivu täyttyi osanotoista ja lohdullisista viesteistä. Tämä järkyttävä uutinen sai itseni jälleen kerran pysähtymään sen äärelle miten ainutkertainen jokainen päivä on. Aivan terve ihminen voi yhtäkkiä sairastua tai joutua onnettomuuteen ja elämä loppuu. Siksi tahdon opetella kiittämään niistä harmaistakin päivistä. Kaikella on tarkoituksensa ja merkityksensä. Ei pidä odotella jotakin suurta onnea tulevaisuudessa, vaan osata kiittää tästä hetkestä.


Kiitos Taivaan Isä elämän lahjasta. Kiitos arjesta ja juhlasta. Kiitos, että Sinä olet molemmissa mukana. Ole erityisen lähellä niitä, joiden arki tällä hetkellä raskasta ja voimia vievää. Anna heille apusi ja voimasi. Anna pieniä valonpilkahduksia harmauden keskelle. Ole lähellä niitä, joiden elämässä on surua. Anna lohdutusta ja voimia jatkaa elämää ilman rakasta ihmistä. Kiitos, että sinä kannattelet meitä joka hetki ja johdatat tahtosi mukaan. Kiitos, että sinun kanssasi meillä on tulevaisuus ja toivo. Aamen.

pohdintoja elämästä

24.9 Meneekö tasan?

Eilen vietettiin tasauspäivää. Työtekijöiden aamuhartaudessa saimme valaisevan muistutuksen siitä, kuinka epäoikeudenmukaisessa maailmassa elämme. Ruoka, terveydenhuolto ja mm. puhdas vesi eivät mene maailmassa tasan, kuten eivät monet muutkaan meille itsestäänselvät hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluvat asiat.

Pienille lapsille (ainakin meidän perheessä) on tosi tärkeää, että kaikki hyvä menee tasan. Että limsaa on just saman verran lasissa kuin siskolla tai jätskiä yhtäpaljon lautasella. Välillä se ihan ärsyttää,  että onko sillä nyt niin väliä jos toinen saa vähän enemmän. Tuntuu olevan. Myös sylissä tahdotaan olla yhtä paljon. Tai jos äiti hieroo toista lasta, niin toistakin lasta täytyy hieroa sama aika. Monet asiat voimme jakaa tasan, ja se onkin varmasti tärkeää ettei suosi toista sisarusta toisen kustannuksella. Mutta jos ajatellaan koko maailman mittakaavassa, niin surullista on todeta, että noin 10 prosenttia maailman ihmisistä käyttää kaikista rikkauksista 90 prosenttia. Se on niin väärin!

Miksi me emme osaa jakaa omastamme? Jos me osaisimme, niin maailman ei tarvitsisi olla niin epäoikeudenmukainen paikka. Minusta olisi hyvä, että perheissä voitaisiin opettaa lapsia jakamiseen. Siihen, että voimme auttaa niitä, joilla menee heikommin monella tavalla. Luopumalla jostakin omastamme, laittamalla hyväntekeväisyyteen tai kolehtiin rahaa, hankkimalla kummilapsen ulkomaita jne. Siitä että voi auttaa toista, tulee iloinen mieli, myös siitä, että luopuu jostakin omastaan toisten vuoksi.

Kaikki ei elämässä mene tasan. Tämä olisi hyvä jo lapsen oppia. Lapsi joka saa aina kaiken mitä tahtoo, ei tule elämässä pääsemään helpolla, sillä kaikkea ei voi kukaan saada.

Opetellaan jakamaan ja lakataan marisemasta kaikesta siitä mitä meiltä puuttuu. Nähdään se hyvä mikä meillä on, niin elämämme on valoisampaa.

lapset · perhe

4.6 Vanhempana lapsilleni

Poika voitti yllättäen 60 metrin juoksun Hippokisoissa! ”Mitähän isä sanoo?” oli onnesta säteilevän pojan ensi ajatus. Voi miten pojan naama loisti myöhemmin isän kanssa puhelimessa jutellessa isin kehuja kuunnellessa. ”Isi kuulosti iloiselta” poika totesi puhelun jälkeen ja vielä myöhemmin:”isi on varmasti musta ylpeä”. Vakuuttamalla vakuutin, miten valtavan ylpeitä ja onnellisia olemme hänestä, rakkaasta lapsestamme.

Taas jotakin syvällä sisimmässäni liikahti kasvavaa lastani katsellessa ja kuunnellessa. Miten tärkeä on isi ja isin kehu kasvavalle pojalle!

Isät, nähkää poikanne. Nähkää ja kehukaa. Kertokaa: olet rakas, olet taitava, olen ylpeä sinusta. Nuo sanat rakentavat itsetunnon juurta joka on koko elämän perusta. Noita sanoja ei korvata rahalla! Nuo sanat kasvavat korkoa vuosien päästä.

Voi kun me vanhemmat osaisimme vakuuttaa suloisille pienokaisillemme miten onnellisia heistä olemme! Miten aivan sydän pakahtuu heidän iloistaan ja suruistaan! Kunpa osaisimme ilmaista että rakastamme heitä, vaikka eivät voittaisi kisoissa tai menestyisi koulussa. Rakastamme heitä siksi että he ovat lapsiamme! Ainutlaatuisia, korvaamattomia yksilöitä!

Tulipa mieleen psalmi 139, jossa sanotaan: ”minä olen ihme, suuri ihme ja kiitän sinua siitä. ” Jokainen lapsi on ihme! Suuri ihme! Annetaan hänen kokea se!

Herra, kiitos äitiyden lahjasta! Opeta minua olemaan vanhempana lapselleni! Anna kärsivällisyyttä, viisautta ja rakkautta.