Kun en ymmärrä kaikkea Iankaikkiset käsivarret kannattelevat

Maailma tuntuu monesti hyvin turvattomalta paikalta. Onnettomuudet, sairaudet tai menetykset voivat kohdata ketä tahansa milloin tahansa. Suru voi tulla elämään yllättäen, ja silloin tuntuu kuin koko elämä romahtaisi hetkessä. Matto vedetään jalkojen alta ja jää vain voimattomana maahan makaamaan kykenemättä käsittämään mitä on tapahtunut. Shokissa ja alkujärkytyksessä tulevaisuusperspektiivi katoaa eikä ihminen kykene ajattelemaan että jonakin päivänä valo loistaa jälleen ja elämä tuntuu mielekkäältä. Olen elämässäni kokenut surun tulevan elämään ennalta-arvaamatta niin monta kertaa että uskallan sanoa tietäväni miltä se tuntuu.

Kriisi horjuttaa ihmisen perusturvallisuutta sekä vakaumusta. Helposti horjuu myös usko hyvään Jumalaan. Miksi Jumala sallii pahan tai miksi Jumala ei varjellut? Nämä ovat normaaleja kysymyksiä joita ahdistunut ihminen huutaa Luojansa puoleen. Omasta kokemuksestani voin sanoa että uskoni hyvään Jumalaan on kuitenkin ollut se, mikä on lopulta kannatellut minua ja auttanut selviytymään raskaista vaiheista. Vaikka olen kapinoinut ja kiukunnut Jumalalle niin ilman Häntä en olisi selvinnyt vaan olisin ollut hukassa ja toivoton. Uskoni siihen että loppujen lopuksi minulla ei ole muuta turvaa kuin iankaikkiset käsivarret, on kannatellut vaikeina hetkinä. Myös kokemus yliluonnollisesta lohdutuksesta ja rauhasta joka ahdistukseeni on taivaasta vuodatettu on vahvistanut uskoani. Minulla on vahva tietoisuus ja kokemus siitä, että on olemassa toinen todellisuus tämän näkyvän lisäksi. Todellisuus, josta pieniä hippusia olen saanut kokea Jumalan yhteydessä. Moni sureva on kokenut miten ohut harso on ajallisen ja iankaikkisuuden välillä. Viimeksi näkyvimmin tästä on kirjoittanut ja puhunut Tommy Hellsten joka menetti vaimonsa äkillisesti kesällä.

Olen suostunut siihen etten minä pieni ihminen suuressa maailmankaikkeudessa ymmärrä kaikkea. Minun mielestäni asioiden olisi usein pitänyt mennä toisin mutta ehkä Jumalan iankaikkisuusnäkökulmasta niiden piti mennä juuri näin. Tämä oivallus ei ole syntynyt hetkessä vaan monien kipuilujen kautta.  Ilman uskoa Jumalaan en ylipäätään näkisi mitään mieltä tässä elämässä. Uskoni siihen ettei elämä lopu kuolemaan vaan jatkuu iankaikkisuudessa, antaa toivon ja merkityksen tälle kaikelle mitä tapahtuu. Jotkut ehkä kutsutaan aiemmin kotiin, toiset saavat vaeltaa täällä maanpäällä kauemmin. Jokainen päivä on lahja. Hyväksynkö juuri tämän ainutlaatuisen elämän joka minulle on annettu kaikkine kipuineen vai katkeroidunko, menetänkö toivoni? Uskonko että tällä kaikella voi Kaikkivaltiaan käsissä ja suunnitelmassa olla jokin mieli ja tarkoitus jota en tänään vielä käsitä? Uskonko että meillä jokaisella on täällä merkitys ja tehtävä jota varten olemme syntyneet?

Jumalan suuruus tulee ilmi siinä miten hän voi saada pahastakin aikaan hyvää. Vain Jumala voi kääntää vaikeat vaiheet ja kiroukset siunaukseksi. Miten paljon hyvää maailmassa saavatkaan aikaan lukemattomat ihmiset jotka ovat kokeneet raskaita vaiheita. Moni heistä on omasta kriisistä selvittyään ryhtynyt auttamaan toisia, löytänyt kärsimyksensä kautta elämäänsä merkityksen auttamalla toisia saman kokeneita. Näin kärsimykselle voi löytyä mielekkyys.

Omassa elämässäni näen tämän niin, että ilman suruja ja ahdistuksia en olisi se ihminen joka tänään olen. Olisin varmasti paljon pinnallisempi ja itsekkäämpi jos elämäni olisi ollut helpompaa. Tänään voin sanoa olevani jopa kiitollinen monista raskaista vaiheista sillä niiden kautta olen saanut löytää elämääni hengellisiä ja henkisiä aarteita, uutta syvyyttä ja iloa arjen pienistä asioista. Kun olen itse ahdistuksissani saanut kokea Jumalan kannattelua ja lohdutusta, haluan jakaa sitä muillekin. Olen löytänyt oman elämäntehtäväni sen kautta mitä olen kokenut. Yksi tehtäväni on sairaalapappina kulkea kärsivien ja surevien rinnalla tuoden toivoa ja valoa. Jos joku saa lohdutusta siitä että hetken aikaa kuljen hänen rinnallaan, se antaa minullekin toivoa.

Nykypäivänä hamutaan onnellisuutta. Moni on löytänyt onnellisuuden siitä, että saa olla lähimmäisenä toiselle vaikkapa vapaaehtoistyön kautta. Hyvän tekeminen ja jakaminen tuo onnellisuutta toisinkuin itsekäs materialistinen elämäntapa. Näin Jumala toimii maailmassa ihmisten kautta. Näin hän hoitaa ja lohduttaa särkyneitä. Suostutko sinä olemaan hänen lohdutuksensa kanavana tässä pimeässä maailmassa? Rakkaus ja toivo, jota olet itse saanut kokea voi olla nostamassa ja kannattelemassa niitä, jotka nyt ovat kriisissä.

Anna-Mari Kaskisen sanoittama laulu on ollut minulle suurena lohtuna usein ja haluan jakaa sen sanat myös tässä.

Itkemättömät itkut

Kaikki menneet murheelliset päivät, itkut, jotka itkemättä jäivät, suru, jota lievitä ei kukaan, kipu, joka aina tulee mukaan.
Tuska, joka yhä tulee kohti, murhe, joka epätoivoon johti, kyynel yksikään ei turhaan juokse, kaikki, kaikki kootaan Isän luokse!
Kerran vielä merkityksen saavat kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat!
Aika kutoo suurta salaisuutta: kivun kautta Jumala luo uutta. Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan, kyyneleetkin puhkeavat kukkaan. Vaikkei silmä vielä nähdä saata: tuskakin on toivon kasvumaata.

Vaikka pimeys on yllä päämme, vaikka vielä varjon maahan jäämme, yössä liekki lempeästi loistaa, padot murtaa, kaikki lukot poistaa. Hiljaa lähtee sydämeltä taakka. Itkut itkeä saa loppuun saakka.Sisään tulvii uusi kirkas vesi, vihdoinkin on vapaa sydämesi.

Tyyneysrukous: Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan. (Paul Tillich)

Advertisement

Elämän arvaamattomuus

Viime päivinä suomalaisia on järkyttänyt Turussa toissapäivänä tapahtunut terroriteko. Viattomat ihmiset joutuivat väkivallan uhriksi ennalta arvaamatta. Kauhu ja epäusko olivat käsinkosketeltavia Turussa ja koko Suomessa. Ihmisten huullla sanat: Voiko tämä olla totta Suomessakin? Onko lintukotomme rauha lopullisesti mennyttä?

Sosiaalinen media täyttyi välittömästi tunteenpurkauksista. Tällaisen tapauksen jälkeen monet ovat valmiita tuomitsemaan kaikki turvapaikanhakijat potentiaalisiksi terroristeiksi. Pelkoa ja vihaa lietsotaan monin tavoin eri foorumeilla. Toisaalta ihmisiä rauhoitellaan mm. valtiovallan taholta ettei pidä antaa pelon voittaa yksittäisen tapauksen johdosta. Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?

Maailma on turvaton paikka. Terrorismi tuntuu valtaavan alaa uhkaavalla  nopeudella. Turvallisuustoimia on jouduttu lisäämään kaikkialla mutta silti kukaan ei voi tietää mistä kuuluu ikäviä uutisia seuraavan kerran.

Itselleni turvaa tässä epävakaisessa langenneessa maailmassa tuo usko ja luottamus Jumalaan. Uskon että Jumala, joka luodessaan ihmisen antoi tälle vapaan tahdon, pitää koko maailmankaikkeutta kädessään. Hän sanoo viimeisen sanan maanpäällä. Ihmisessä on potentiaalia hyvään sekä pahaan. On ollut alusta saakka, siitä saakka kun ihminen lankesi. Elämme epätäydellisessä maailmassa emme paratiisissa. Mutta eräänä päivänä hyvä voittaa lopullisesti ja paha saa palkkansa. Jumala on ehdottoman oikeudenmukainen. Hän on rakkaus.

Me kysymme miksi Jumala ei tee mitään maailman pahuudelle. Hänen vastauksensa  kärsimyksen ongelmaan oli se, että hän uhrasi itsensä ristillä jotta me pelastuisimme. Kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta Vapahtajamme voitti kuoleman ja pahan vallan ja avasi meille tien iankaikkiseen elämään. Jumala on antanut meille omantunnon ja keinot tehdä hyvää. Valitsemmeko me vihan vai rakkauden? Taistelemmeko kaikesta huolimatta hyvän puolesta pahaa vastaan. Vaikka tämä maailma on vain hetkisen kestävä iankaikkisuuteen verrattuna, me voimme kokea jo tässä elämässä yliluonnollista Jumalan rauhaa huolimatta myrskyistä joita koemme koska Kaikkivaltias on kanssamme.

Uskon, ettei kukaan ole täällä maapallolla sattumalta vaan jokaisella on tarkoitus ja tehtävä. Kuinka me elämme kutsumustamme maailmassa? Miten elämämme ja aikamme käytämme? Elämmekö itsekkäästi omia etuja tavoitellen vai lähimmäistemme parhaaksi? Raamattu antaa monia hyviä ohjeita elämään. Maailma olisi monin verroin turvallisempi paikka jos niitä pyrkisimne toteuttamaan.

”Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä. Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne. Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa. Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä. Auttakaa puutteessa olevia pyhiä, osoittakaa vieraanvaraisuutta. Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat, siunatkaa älkääkä kirotko. Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa. Älä anna pahan voittaa itseäsi vaan voita sinä paha hyvällä.”  (Room. 12:9-15, 25)

Jeesus sanoi: ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.” (Joh. 16:33)

Arjen harmaudesta ja ihanuudesta

Itä-Savo-lehdessä oli vuosia sitten juttua siitä, miten sanalla arki on niin negatiivinen merkitys ihmisille. Puhutaan tylsästä ja harmaasta arjesta ja moni haaveilee elämästä ilman arkea. Kuitenkin juuri arki on se, mitä ihmisen elämä suurimmaksi osaksi on. Ihastuttavaa, joskus vihastuttavaa, tavallista arkea työssä ja kotona. Juhlahetket ovat ihania katkaisuja arkeen, joista voi ammentaa voimaa jaksaa sitä välillä puuduttavaakin arkea. Jaan kyllä kokemuksen siitä, että arki voi välillä olla tosi rankkaa. Silloin kun lapset olivat pieniä, sairastivat ja yöunet jäivät vähiin, lisäksi vielä kiukuttelivat koko ajan, välillä tuntui että tätäkö tämä elämä on! Näin jälkikäteen ajatellen tuokin ajoittain raskas lapsiperheen arki on saanut kultaiset reunat eikä muistakaan enää miten välillä oli voimaton ja uupunutkin. 🙂

Olen kokenut myös, miten suuren kriisin tai menetyksen jälkeen, ei mikään ole niin ihanaa kuin se tavallinen arki. Se, että asiat palaavat taas tuttuihin uomiinsa tuntuu turvalliselta ja hyvältä. Kriisin tai menetyksen jälkeen osaa arvostaa tavallista arkea rakkaiden ihmisten kanssa. Kun elämän tasapaino on romahtanut, on suuri huojennus palata tuttuun arjen rytmiin. Muistan itse miten raskaan surun jälkeen lasten äänet ja kiukuttelukin toivat takaisin elämään pimeän laakson jälkeen. Elämänäänet antoivat merkityksen elämälle. Oli jotakin minkä vuoksi elää. Oli ihanat lapset, ihana perhe. Ihana arki kaikkine kiemuroineen.

Jos elämä olisi vain yhtä juhlaa, osaisiko siitä nauttiakaan? Eikö ne juhlahetket juuri siksi tunnu juhlalta, kun välillä on sitä harmaata arkeakin. Elämän rikkaus tulee juuri tästä arjen ja juhlan vuorottelusta. Ja miksei arkikin voisi olla juhlaa? Luovuutta ja huumoria voi käyttää niissä tutuissa kotipuuhissa niin etteivät ne tunnu niin tylsiltä. Ja yksi mikä auttaa on positiivinen asenne. Jo sillä pötkii pitkälle. Kun heräät joka aamu kiitollisella mielellä, niin koko päivä alkaa valoisammin.

Voisinko ajatella että minun elämäni on nyt tässä, nämä läheiset ihmiset, tämä työ, tämä koti, nämä harrastukset. Näistä palikoista on rakennettava. Välillä elämä on raskasta, välillä kevyempää. Välillä itketään, välillä nauretaan vatsat kippurassa. Välillä hullutellaan, välillä tylsistytään. Siinä se elämän maku on!

Vuosia sitten yhteiskuntapolitiikan professori Eeva Jokinen totesi jonkun lehden haastattelussa, että kun asioista puhuu toisten kanssa, omat jutut asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. Totta! Monesti olen valittanut jostakin pienestä asiasta, kunnes joku on kertonut omasta arjestaan ja olen tajunnut miten hyvin asiani kuitenkin ovat. Joku toinen kamppailee paljon suurempien ongelmien kanssa. Työssäni näen lähes päivittäin kuinka hauras on ihmisen elämänlanka. Jokainen päivä jonka saan elää on suuri lahja. Edellä mainitsemani Eeva Jokinen ehdotti, että arjen tylsyyden voivottelemiseen kuluvan energian voisi suunnata sen miettimiseen miten koko yhteiskuntaa saisi elettävämmäksi paikaksi. Hieno ajatus!  Arvostan todella ihmisiä, jotka jaksavat ajatella lähipiirinsä lisäksi myös yhteisön tai kaupungin asukkaiden hyvinvointia ja tekevät työtä sen eteen. Savonlinnassakin on paljon ihmisiä, jotka upealla tavalla toimivat paikkakuntamme parhaaksi arjessaan esimerkiksi vapaaehtoistyön kautta.

Eilen minut pysäytti erään julkisuuden henkilön vaimon menehtyminen aivan yllättäen. Sosiaalisen median kautta tieto levisi nopeasti ja leskeksi jääneen puolison facebook sivu täyttyi osanotoista ja lohdullisista viesteistä. Tämä järkyttävä uutinen sai itseni jälleen kerran pysähtymään sen äärelle miten ainutkertainen jokainen päivä on. Aivan terve ihminen voi yhtäkkiä sairastua tai joutua onnettomuuteen ja elämä loppuu. Siksi tahdon opetella kiittämään niistä harmaistakin päivistä. Kaikella on tarkoituksensa ja merkityksensä. Ei pidä odotella jotakin suurta onnea tulevaisuudessa, vaan osata kiittää tästä hetkestä.

Kiitos Taivaan Isä elämän lahjasta. Kiitos arjesta ja juhlasta. Kiitos, että Sinä olet molemmissa mukana. Ole erityisen lähellä niitä, joiden arki tällä hetkellä raskasta ja voimia vievää. Anna heille apusi ja voimasi. Anna pieniä valonpilkahduksia harmauden keskelle. Ole lähellä niitä, joiden elämässä on surua. Anna lohdutusta ja voimia jatkaa elämää ilman rakasta ihmistä. Kiitos, että sinä kannattelet meitä joka hetki ja johdatat tahtosi mukaan. Kiitos, että sinun kanssasi meillä on tulevaisuus ja toivo. Aamen.

Ihmeellinen elämä

Nuorena minulla oli tietynlainen käsitys onnellisesta elämästä. Haaveilin elämästä ilman huolia, murheita tai vastoinkäymisiä. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen oivaltanut ettei ole onnellista tai onnetonta elämää, on vain Elämää eri väreineen.

Tämä ainutkertainen minulle annettu elämä on suuri lahja. Elämä, joka välillä on ollut kovin raskas ja kaoottinen, välillä taas koominen ja hullunkurinenkin on minun ainutkertainen elämäni. Tämä elämä on minulle suotu ja annettu kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan.

Elänkö täysillä niinäkin päivinä kun kaikki ahdistaa ja huolet näyttävät vuoren korkuisilta? Vai odotanko jotakin ihmeellistä autuasta huolista vapaata aikaa tulevaisuudessa jota ei ehkä koskaan tulekaan?

Työssäni kuulen lähes päivittäinen ihmisten moninaisia elämäntarinoita. Miten paljon iloa, surua, kipua, onnea tai pettymyksiä sisältyykään noihin kertomuksiin. Monesti hämmästelen sitä miten vaikeista vaiheista ihmiset voivat selvitä. Ihmisten selviytymiskyky, resilienssi, on valtava.

Elämä voi olla syvästi tyydyttävää vaikka olisi käynyt raskaita vaiheita läpi. Kaiken koetun jälkeen elämän arvojärjestys asettuu kohdalleen. Ei enää edes kaipaa kevyttä pintaliitoelämää.

Suurinta rikkautta elämässä ovat läheiset  ihmissuhteet ja niissä koettu rakkaus. On suuri siunaus saada antaa ja vastaanottaa rakkautta. Rakkaus antaa merkityksen elämälle. Miten surullista onkaan jos ei saa elämässään kokea rakkautta. Mikään materia, ura tai maallinen asia ei voi korvata rakkautta. Miten siunattu onkaan ihminen joka saa kokea olevansa rakastettu. Jumalan rakkaus voi tyydyttää syvästi silloin kun ei saa kokea rakkautta ihmissuhteissaan.

Olen opetellut kiittämään vaikeistakin päivistä koska niillä on oma tehtävänsä elämässä. Ihminen, joka on kokenut kärsimystä kykenee empaattisuuteen. Kärsimys ei aina jalosta mutta se voi pehmentää meitä niin että näemme eri tavalla lähimmäistemme hädän.

Toki kärsimys voi myös katkeroittaa ja saada kadehtimaan toisten onnea.  Katkeruus myrkyttää elämän, nöyryys sen sijaan löytää kiitoksen aiheita vaikeissakin tilanteissa. Olen itse kokenut että raskaiden ja kipeiden vaiheiden jälkeen osaan aivan eri tavalla olla kiitollinen niistä asioista elämässäni jotka ovat hyvin. En pidä enää  onnea itsestäänselvyytenä. Siksi voin kiittää pimeistäkin päivistä. Niiden jälkeen näen valon kirkkaammin.

En kadehdi niitä joiden elämä näyttää kiiltokuvalta sillä tiedän että monen kulissin takana on syvää pettymystä, surua ja onnettomuutta. Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää. Sen olen usein nähnyt ja kuullut.

Otan vastaan sinut rosoinen elämäni sellaisena kuin minulle näyttäydyt. Tahdon oppia hyväksymään sen mitä minulle annat vaikka se joskus tekisi kipeääkin. Tahdon oppia uutta joka päivä. Älä anna minun koskaan tulla niin viisaaksi ettei minulla olisi uutta opittavaa elämästä.

Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta, jota elinaikanani olen saanut tuntea. Kiitos sulle kirkkahista, keväisistä päivistä. Kiitos myöskin raskahista syksyn synkän hetkistä.

Kiitos sulle jokaisesta elämäni hetkestä. Kiitos päivän paistehesta niin kuin pimeydestä. Kiitos sulle taisteluista, rististäkin, Jumalain. Kiitos, että aina muistat, autat mua tuskissain.

Kiitos sulle kukkasista, jotka teilläin kukoisti. Kiitos myöskin ohdakkeista, jotka mua haavoitti. Kiitos, että tahdot mulle elon antaa iäisen. Kaikesta, oi Herra, sulle annan ikikiitoksen! Virsi 341:1,3-4

Ilman ristiä ei ole elämää

Tänään Pitkäperjantaina mieleni suuntautuu siihen mitä rakas Vapahtajani on tehnyt puolestani. Hän on suostunut häväistykseen, pilkkaan ja lopulta julmaan kuolemaan ristillä. Kaiken tämän hän on tehnyt pelastaakseen minut ja koko ihmiskunnan iankaikkiselta erolta Jumalasta. Tässä maailmassa on monenlaista kärsimystä ja ahdistusta mutta hirvittävin asia olisi joutua iankaikkisesti eroon Jumalasta. Sitä ei Jumala soisi kellekään ja siksi hänellä on täydellinen pelastussuunnitelma.

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. ” (Joh.3:16) 

Tämä on maailmanhistorian mullistavin asia: Jumala kärsi ja kuoli ristillä. Se on jotakin sellaista mitä ei missään muissa uskonnoissa ole. Jumala tuli ihmiseksi ja kärsi ihmiskunnan puolesta sovittaakseen ihmiskunnan synnit. Meiltä ei pelastuaksemme vaadita uhreja, täydellistä elämää tai raskasta kilvoittelua jotta pääsisimme paratiisiin. Jos Jeesuksen uhri ja pelastusteko kelpaavat, se riittää. Näin suuri on Jumalan armo ja rakkaus. Tällaista Jumalaa minä tahdon seurata. Jumalaa, joka tuntee myös ahdistukseni ja kipuni koska on itsekin elänyt ihmisen elämän.

Isäpuoleni Aki oli lääkäri, jolla oli vahva usko Jeesukseen. Hän piti vastaanottoa kotonamme ja usein potilaat odottivat vuoroaan isossa tuvassamme. Tuvan seinällä oli teksti Jesajan kirjan luvusta 53: ”hänen haavainsa kautta me olemme paratut.” Aki halusi tekstillä viestittää kuka oli se todellinen Ylilääkäri jonka varassa elämä ja terveys lopultakin ovat. Teksti puhutteli monia ja sai potilaat ottamaan puheeksi myös uskonasiat. Moni tuli lohdutetuksi ja rohkaistuksi.

Tässä langenneessa maailmassa on paljon kärsimystä ja tapahtuu raskaita asioita joille ei aina löydy selitystä. Moni tekee tästä johtopäätöksen, ettei voi olla Jumalaa. Niille jotka kyselevät kärsimyksen syitä Jumala osoittaa Poikaansa ristinpuulla. ”Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha”. (Jes.53) Kärsinyt Kristus voi antaa yliluonnollisen lohdutuksen. Olen tämän saanut itse useasti kokea. Jumalan antama rauha on ymmärrystä ylempi. Uskon, että tulee päivä jolloin ei ole kipeitä miksi kysymyksiä ja kaikki tapahtunut saa merkityksen. Sitä ennen tahdon elää tämän ainutkertaisen elämäni Vapahtajaan turvautuen.

Ilman ristiä ei ole toivoa. Ilman ristiä ei ole ylösnousemusta ja uutta elämää. Minua on tällä hiljaisella viikolla erityisesti puhutellut Jeesuksen sanat ristiltä: ”Isä anna heille anteeksi sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.” 

Pystynkö/haluanko minä antaa anteeksi vai kannanko katkeruutta, anteeksiantamattomuutta tai jopa kostonhalua sisälläni? En voi muuta kuin polvistua ristin juurelle ja sanoa: Herra, tarvitsen sinua. Armahda minua syntistä.

Tänään Pitkäperjantain jumalanpalvelus loppui Maria kanttorin laulamaan Pekka Simojoen tekemään lohdulliseen lauluun:

Katsooko Hän vielä ikkunastaan vain nähdäkseen yhden eksyneen? Juokseeko Hän vielä meitä vastaan, kun tuhlaajan näkee palaavan? Lausuuko Hän vielä syytetylle ”Armahdetaan tänään kahleistaan?” Antaako Hän puhtaat vaatteet ylle, kun syntinen tulee itkien?

Sama vanha ristinpuu kaiken ylle kaareutuu, risti vain, ei kestä mikään muu. Ei ole muuta pysyvää, jälkemmekin häviää. Risti vain jäljelle jää.

Huomaako Hän, kuinka kaiken tuhlaan? Näkeekö sen, kuinka harhailen? Kutsuuko Hän silti minut juhlaan ja tulla saan kotiin uudestaan?

Sama vanha ristinpuu kaiken ylle kaareutuu, risti vain, ei kestä mikään muu. Ei ole muuta pysyvää, jälkemmekin häviää. Risti vain jäljelle jää.

Säv./San. Pekka Simojoki

12.9 Kun surussa on toivo

Jos tietäisin, että tämä on viimeinen kerta, kun näen sinun nukahtavan, peittelisin sinut huolellisemmin ja lukisin puolestasi rukouksen.
Jos tietäisin, että tämä on viimeinen kerta, kun näen sinun astuvan ulos ovesta, rutistaisin sinua lujasti ja kutsuisin takaisin halattavaksi.

Jos tietäisin, että tämä on viimeinen tapaamiseemme, minulla olisi toki aikaa sanoa sinulle, että rakastan sinua. Jos tietäisin, että tämä on viimeinen päivä, jonka me saamme elää yhdessä.

Mutta eihän tämä vielä tähän lopu. Yksi päivä sinne tai tänne. Onhan päivä vielä huomennakin – onhan? Todennäköisesti on. Ehdin korjata laiminlyöntini. Onneksi elämä tarjoaa loputtomasti uusia mahdollisuuksia, tilaisuuksia hyvittää.

Huomenna voin kertoa sinulle, että rakastan sinua. Huomenna tarjoan sinulle apuani. Mutta siltä varalta, että olen väärässä, eikä minulla olekaan kuin tämä päivä, sanon, että olet minulle hyvin rakas. Kaikki eivät näe huomista. Jollekulle tämä on viimeinen mahdollisuus puristaa toinen rintaansa vasten.

Miksi siis odottaa huomista, kun saman voi tehdä jo tänään.

Joskus elämä loppuu kesken. Käy niin, ettei ehdikään sanoa niitä viimeisiä sanoja tai antaa halausta. Miten hurjan tuskallista on kun ei ehtinyt jättää jäähyväisiä rakkaalleen. Yhtäkkiä vain tuli tieto, että hän on poissa. Häntä ei voi enää nähdä, ei koskettaa. Koskaan ei kuule hänen ääntään. Mikä silloin lohduttaa? Minua lohduttaa toivo jälleennäkemisestä. Elämä ei pääty kuolemaan vaan jatkuu iankaikkisuudessa. Kerran saan tavata rakkaani siellä missä kaikki sairaus, kipu ja tuska on poissa. Suru, jossa on toivo, ei ole lohduton.

Rukous surussa:

Jumala, sanat eivät riitä kuvaamaan suruani. Se koskee niin, ja on vaikeaa. Tunnet pimeyteni ja yksinäisyyteni. Kaipaus vihloo sisälläni. Värit ovat kadonneet ja äänet hiljentyneet. Lohdutuksen Jumala, anna minun tuntea läheisyytesi. Tartu käteeni ja anna minun nähdä aamun sarastus. Kiitos että kuljet kanssani tämän pimeän laakson läpi kohti valoa. Aamen.